Joululahja kahden vuoden takaa tuli vihdoin luettua. Julie Orringerin Näkymätön silta herätti vähän kaksijakoisia tunteita jo pituuntensa puolesta, sillä yli 700 sivua tuntui hieman järkäleeltä ja suoritukselta. Jaksoin kuitenkin lukea sen ilman suurempia pysähdyksiä tai tylsistymisiä. Aivan loppupuolella kirjaa en malttanut päästää sitä käsistäni ja halusin tietää, miten tarina tulee loppumaan. 

Orringerin kirja kertoo nuoren juutalaisen arkkitehtiopiskelijan tarinan myöhäiseltä 1930-luvulta aina toisen maailmansodan katkeraan loppuun saakka. Tapahtumapaikat ovat sotaa edeltävä Pariisi ja myöhemmin näyttämönä toimii Unkari ja Ukraina. Orringerin teoksen selkeä vahvuus on tapahtumapaikan ja -ajan herättäminen henkiin. Täytyy ihailla, miten hän saa Pariisin ja Budapestin elämään; melkein tuntui kuin olisin itse ollut mukana. Silti Pariisi näyttämönä tuntuu jotenkin liian hötöltä. Miksi amerikkalainen kirjailija valitsee Euroopan kaupungeista aina Pariisin? 

Miljöö siis on elävää ja jopa poikkeuksellisen hienosti kuvailtua, vaan henkilöt eivät minulle tulleet kovin läheisiksi. Andras oli jotenkin nyhveröisen oloinen, liian hyveellinen ja yksitasoinen. Hänen suuri rakkautensa, Klara, ärsytti. Eteerinen, hento, haavoittuva, kuulas, kohtalokas nainen on miehen palvonnan kohde. Kuvittelin hänet Jenni Haukion näköiseksi jostain syystä. Rakkaustarina ei sytyttänyt minua ollenkaan, vaikka usein pidän romanttisista rakkaustarinoista. Rakkaustarina oli violettia hattaraa, englanniksi kirjan joitakin kohtia voisi kutsua nimityksellä "purple literature". Tätä siis kirja osin oli myös kieleltään, varsinkin Andraksen tunteita kuvattaessa. 

Kirjan tapahtumat kuljettavat lukijan antisemitismin kasvuun, joka kulminoituu täydelliseksi Euroopan juutalaisten tuhoksi. Tiedän aiheesta aika paljon ja jo alussa epäilin jaksanko lukea jälleen holokaustikirjallisuutta. Aihe tuntui raskaalta ja jotenkin liian tutulta. Andraksen elämä syöksyy väistämättä alamäkeä, ja syöksyn pysäyttää välillä vain hetkeksi onnekas tapahtuma, ihminen tai oivallus. Suunta on kuitenkin väistämättä alaspäin ja epäilin lukiessani, että tarina tulee päättymään keskitysleirille. Unkarin juutalaisväestöstä kahdeksankymmentä prosenttia kuoli aivan sodan loppuvuosina tavarajunien vaunuissa, pakkotyöleireillä, kuoleman marsseilla ja kaasukammioissa. Julie Orringer on tehnyt teostaan varten valtavan tutkimustyön ja kirja sisältää lukuisia historiallisia yksityiskohtia ja tapahtumapaikkoja, jotka tekivät teoksesta todella mielenkiintoisen. Oikeita juutalaisia kirjailijoita, poliitikoita ja runoilijoita (mm. Miklos Radnoti), sekä juutalaiskyliä Ukrainassa (esim. Turka), joita googlailin lukiessani. Lähes kaikkien historiallisten kirjan henkilöiden kuolinvuosi oli 1944. Kirjan päähenkilö Andras sijoitetaan (hieman epäuskottavasti) kirjoittelemaan ja toimittamaan pakkotyöleireille lähetettyjen unkarilaisten lehteä (tämänkin esikuvana oikeat lehdet).

Kirjassa kuvataan myös yksityiskohtaisesti juutalaisten epätoivoista ja viimeistä oljenkortta eli laitonta ja vaarallista pakomatkaa Välimeren yli Palestiinaan. Tämä siis vasta, kun kaikki muu toivo on mennyt. Kirja on kuitenkin realistinen siinä, että henkilöt eivät lopulta pääse pakomatkalle. Eurooppa on sulkenut heidät tuhon omaksi, vaikka tätä ei yhteiskunnassa vaikutusvaltaiset ja vahvasti itsensä unkarilaisiksi kokevat juutalaiset usko, ennen kuin on liian myöhäistä toimia. Jotenkin en voi olla vastustamatta rinnastusta tämän ajan tapahtumiin. Ihmisiltä viedään ihmisarvo kielellisin keinoin, eikä tästä ole kovin pitkä matka todellisiin rasistisiin tekoihin. Ei tarvitse kuin käydä Rajat kiinni -Facebook-sivulla, jossa ihmisryhmiä nimitellään rotiksi, torakoiksi ja raiskaajiksi, ja kokee onton ikävän puristuksen rinnassa. Tällä tiellä on kuljettu ennenkin.