Tämän kirjan voi tiivistää seuraavaan otsikkoon: siirtolaisnainen ruotii rotua ja rakkautta Amerikan ja Afrikan välillä. Päähenkilö on blogisti, joka huomaa rodun merkityksen vasta muutettuaan Nigeriasta Yhdysvaltoihin. Siirtolainen huomaa kiivaan sopeutumisen myötä irronneensa kaikesta, kotiinpalaajakin katsoo maataan ulkopuolisen silmin. Nigeriaa kuvataan lämmöllä ja rakkaudella. Vaikka syyt muuttaa maasta pois tuodaan esille, ja vaikka kirjan henkilöt ovat valmiita epätoivoisiinkin tekoihin pysyäkseen poissa, Nigeria on kuitenkin maa, jonne halutaan palata. Amerikkalaisen poikaystävän luomuinnostus on vaivaannuttavaa, todellinen luonnollisuus löytyy Nigeriasta. Nuoruuden rakkautta ei voi syrjäyttää Amerikassa kukaan.

Miksi rotu on amerikkalaisessa kulttuurissa niin tärkeä? Eurooppalainen (suomalaisesta puhumattakaan) lukija kokee vierautta tämän aiheen kohdalla. Päähenkilö ruotii aihetta loputtomiin sekä blogikirjoituksissaan että keskusteluissaan rakastajiensa ja näiden ystävien välillä. Barack Obaman käsittely alkoi jo olla ennalta-arvattavaa, vaikka hänen valintansa tietenkin oli merkittävää ajatellen afroamerikkalaista yhteisöä. Afrikassa päähenkilö Ifumelu on kuitenkin rodusta vapaa, Amerikassa hän on aina tuskallisesti suoristetuista hiuksista aina pakolliseen poliittiseen korrektiuteen asti sen vanki. Hän  kokee vierautta afroamerikkalaisten tasa-arvon taistelusta, historiasta ja orjuudesta. Hän on nigerialainen ja afrikkalainen. 

Pidän Adichien kerronnan tyylistä. Ei turhaa kuvailua ja kuitenkin henkilöt elävät ja hengittävät, ympäristön voi maistaa ja haistaa. Puolikas keltaista aurinkoa oli lähes hengästyttävän upea lukukokemus, jonka muistan tarkasti vieläkin. Kotiinpalaajat on arkisempi, ja suuria elämän ja kuoleman jakavia juonenkäänteitä ei ole. Harvinaisen hyvä pitkä teos se kuitenkin on. Kerrankin kirja, joka pitää otteessaan alusta loppuun. Vuoden 2015 lukukokemus ehdottomasti!

Luin kirjaa aivan loputtomiin kiireisen arjen keskellä yleensä lapsen pianotuntejen ajan. Ilmestyin kirjastoon lukemaan joka viikko siskon lainapokkaria, vetäydyin romaanin maailmaan hetkeksi nauttimaan. Ehdin luulla jo jättäneeni ja hukanneeni kirjan kirjastoon, kun en sitä pariin viikkoon löytänyt. Mietin kuumeisesti, millaisen tarinan suollan siskolleni, jotta edes joskus saan jälleen lainata hänen kirjojaan. Kirja löytyi kuitenkin auton siivouksen yhteydessä penkin alta ja sain luettua sen loppuun. Kotiinpalaajat on vieläkin eteisen pöydällä, kansi ryttyisenä, odottamassa palautumista oikeaan kotiinsa. Olen hävettävän huono lainattujen kirjojen huolehtija. Huono omatunto.