Olen blogin pitämisessä vasta alussa, mutta jo nyt tuntuu, että tätä haluan jatkaa! Uutta siis tulossa. 

Tällä hetkellä joudun lukemaan ja kirjoittamaan niin paljon töissä, että oma lukuharrastus on ollut vaatimattomampaa. Kuitenkin sain luettua tämän kuuluisan rakkaustarinan. Tarina on niin tuttu elokuvista, että hetken jopa epäilin lukeneeni kirjan sittenkin joskus teinivuosinani. Ei, kyllä tämä oli minulle uutta tekstiä. Tarinan elokuvaversioista johtuen en kuitenkaan päässyt irti mielikuvasta, että Heathcliffillä on nuoren (järjettömän ihanan) Ralph Fiennesin kasvot. 

Kirja oli lukukokemuksena ristiriitainen. Se oli luotaantyöntävä monella tapaa: lapsiin ja naisiin kohdistuva väkivalta, juonen epäuskottavuus ja päähenkilöiden vastenmielisyys vaikuttivat niin, että välillä teki mieli laskea koko kirja käsistä. Toisaalta eihän tätä voinut jättää kesken. Rakkaustarina on elämää (ja kuolemaa!) suurempi, ja jos Heathcliff olisi saanut Cathynsä, hänestä olisi tullut luultavasti enkeli. Sadistisuudessaan ja katkeruudessaan hän on kuitenkin yksi maailman kirjallisuuden kiinnostavimmista hahmoista, joten ehkä on hyvä, ettei Cathy ollut uskollinen sydämelleen vaan valitsi rahan ja vallan. Voi itsekäs ja julma ihmisluonto! 

Täytyy myöntää, että mielenkiintoni lopahti Cathyn kuoltua hetkellisesti, eikä jälkikasvun käänteiden seuraaminen suuremmin kiinnostanut. Jälkipolvi jää teoksessa Heathcliffin pelinappuloiksi ja henkilöhahmoina varsin yksitasoisiksi. Nummilla vaeltavat kummitukset ja aaveet kuitenkin tekivät myös kirjan lopusta lukemisen arvoisen. Suuri tarinahan tämä on. Suuri rakkaus, pelottava ja polttava, vahvempi kuolemaa! Kiitos, Emily Brontë!

Paljastus: pidän Zombi-kirjoista ja dystopiakirjallisuudesta yleensä – ainakin tiettyyn pisteeseen asti.Tämä kirja olisi tietysti pitänyt lukea jo vuonna 2013 suuren Hollywood-leffan ja muun hypetyksen saattelemana. Sain kirjan Intian lentokenttätulijaisena ja luin tuolloin ehkä kolmasosan. Sitten hukkasin kirjan. Muutama viikko sitten löysin kirjan siististä kirjahyllystäni ja tuli olo, että tätä kaipaan juuri nyt todella hulluun arkeeni. Luin kirjan kuin vaivihkaa kaiken muun ohella. 

Max Brooksin kirja on yllättävän kuivan älykäs. Zombit ovat sivuosassa, ja tästä kirjasta on turha odottaa mitään suuria kauhun väristyksiä. Enemmän ihailin, miten monipuolisesti ja ovelan nörttimäisen yksityiskohtaisesti Brooks kuvaa yhteiskunnan totaalista kaatumista ja vihdoin uudelleen rakentumista. Koko kirja on rakennettu suuren zombiepidemian ja -sodan läpikäyneiden eloonjääneiten todistajien toisistaan irrallisiin lausuntoihin. Toisin kuin muutaman vuoden takaisessa Brad Pitt-pläjäyksessä kirjassa ei ole yhtenäistä juonta. Katastrofia selittävät sen kokeneet ihmiset ympäri maailmaa omasta pienestä näkökulmastaan. Brooksin fiktiiviset historialliset suulliset dokumentit on nautittavaa luettavaa lähdeviittauksineen kaikkineen. Ihanaa nörtteilyä!

Erityiskiitos siitä, että näkökulma katastrofiin on globaali. Suomikin on esillä. (Tästä on kuitenkin eriävä mielipide esimerkiksi seuraavassa blogissa http://taikakirjaimet.blogspot.fi/2013/04/max-brooks-sukupolvi-z-zombisodan.html )Erityisesti minulle jäi mieleen japanilaisen tietokoneaddiktin (elävä zombi tavallaan) muutos todelliseksi soturiksi kuolemanuhan edessä. Kirja on hyvin kirjoitettu, realistisen oloinen ja siksi ehkä karmivakin. Pelottava se ei ole, toisin kuin esimerkiksi Justin Cronin Ensimmäinen siirtokunta ja Linnake, jotka kuitenkin paikoitellen ampuvat todella yli. Brooksin teos on jopa kuiva, mutta sellaisiahan historialliset tietotekstit ovat! Tekstilajia on onnistuttu imitoimaan mainiosti. Kaikkineen lukemisen arvoinen ja viihdyttävä kirja! 

Minua on siunattu hyvillä kirjoilla viime aikoina. Ryan Gattiksen Vihan kadut oli mieleenjäävä ja pysähdyttävä lukukokemus. Moniääninen kertoja vei Los Angelesin 90-luvun rotumellakoiden aikaisille kaduille, jotka totisesti olivat täynnä vihaa. Kaupunki muistuttaa sotatannerta. Kirjan henkilöt luikkivat pakoon, tappavat, yrittävät pelastaa tai vain tuhoavat huvikseen noilla kaduilla. Kaupunki palaa ja ihmiset sen mukana.

"Ymmärrän, että olemme ottaneet oikeuden omiin käsiimme, enkä ole ihan varma, mitä minun pitäisi siitä ajatella." 

Kirjassa yksilö ja jengi ovat ottaneet oikeuden omiin käsiinsä, yhteiskunta ja järjestys ovat heikkoja tai ne ovat heidät unohtaneet. Kostettava kuitenkin on – tai sitten muuten vaan elettävä vida locaa. Tuntuu, ettei kukaan henkilöistä ole koko tilanteen tasalla. Sitä, miksi mellakoidaan, ei kukaan tunnu tarkalleen tietävän. 

Tapahtumien keskiössä ovat latinojengiläiset ja heidän ääriväkivaltainen elämäntyylinsä. Väkivallan kuvausta oli välillä vaikeakin lukea, niin yksityiskohtaisesti kerrottiin leukaluiden murtumisista ja kallojen räjähtämisistä. Kerronta on hyvin elokuvallista, joten ei ole ollenkaan ihme, että kirjan pohjalta suunnitellaan HBO:n sarjaa. Väkivalta on tämän kirjan päähenkilö, ja se yhdistää kirjan kaikkia henkilöitä. Muuten juoni on minäkertojan ja näkökulman  jatkuvasti vaihtuessa palapelimainen, mutta kaikki kirjan henkilöt lomittuvat ja liittyvät toisiinsa. En aina pidä tällaisesta kertojan jatkuvasta vaihtumisesta, mutta nyt tämä todella toimi. Ei voi muuta kuin ihailla Gattisen verkkomaista luomusta.

Mitään kovin syvää armahdusta tai toivoa en kirjasta löytänyt. Päämäärätön väkivalta ja huumeet ovat osa katujen elämää, tällainen elämänmeno jatkuu ja kiihtyy, välillä laantuu hetkeksi. Jengi pitää otteessaan, vaikka sen tatuoinnin veitsellä viiltäisi irti. Hinta on maksettava, ainakin oman pään sisällä, vaikka aloittaisikin elämän muualla. Gattiksen henkilöt tuntuvat kovin oikeilta, enkä epäile yhtään, etteikö tämä olisi hyvinkin realistinen kuvaus katujen tapahtumista. Lukija on onnellinen päästessään pois vain sulkemalla kannet.

Linkki vielä Helsingin Sanomien arvosteluun http://www.hs.fi/arviot/kirja/a1447403908075

Nyt minun täytyy asetella sanani oikein ja varoa ylisanoja kuitenkin antaen tälle teokselle oikeutta. (Kirjoitan tätä hiihtolomalla huonolla puhelimellani, joten suo anteeksi kirjoitusvirheet ja lyhyet lauseet! Muokkaan paremmaksi myöhemmin.) Harva teos on saanut minut itkemään, mutta tämä sen teki. Syvästi humaani teos, joka on ansainnut paikkansa aikamme klassikkona. Se käsittelee rasismia, mutta ei jää vain tähän: se haastaa ymmärtämään väärintekijää hyväksymättä kuitenkaan hänen tekojaan. Kirja on ennen kaikkea tarina oikeudentunnosta ja sen mukaan elämisestä, yhteisöstä ja yksilöstä, joka pohtii kasvuaan osaksi sitä. On asioita, jotka pakottavat yksilön omantuntonsa takia nousemaan omaakin yhteisöään vastaan. 

Teos on myös kasvutarina. Lapsuuden turvallinen koti ja ympäristö laajenevat ja saavat uusia pimeitä sävyjä. Pieni tyttö, Scout, ihmettelee yhteisönsä lukkiutuneita rakenteita - mitä kuuluu hyväksyä ja mitä ei ehdottomasti tule hyväksyä osaksi omaa identiteettiään. Rinnalla on veli, joka on jo lipumassa aikuisten maailmaan.

Kirjan keskushahmo on asianajaja, Scoutin syvästi moraalinen isä, Atticus. Hän kehottaa hyvään, näkee pahoissakin hyvää ja ohjaa lapsiaan olemaan alentumatta vastustamaan pahaa pahoin teoin. Atticus on kuin Raamatun Jeesus, osaksi varmaan koska hänet esitellään tyttären ihailevin silmin. 

Teos on myös hyvin hauska, teräväsanainen ja täynnä huumoria. Se on ihana kuvaus lapsuudesta ja perheestä. Siinä on myös kapinaa ja harvinaista viisautta. Täysi kymppi. Ymmärrän hyvin, miksei Harper Lee kirjoittanut tämän jälkeen. Hän sanoo yhdessä teoksessa niin paljon, että mitä vielä tähän on lisättävää. Silti lukija jää kaipaamaan lisää hänen sanojaan.

Maailma sai ja menetti mahtavan kirjailijan Harper Leessä. Kiitos sanoistasi ja elämästäsi.

Yksinäinen

Minä osaan katsoa ja kohdata

Varmasti osaan kääntyä ja jättää

Kohmeisin sormin takertua ja vetää

Ravistella pois

Kyvykäs olen

Sata kohtaamista, sata jumalaa

Ohikulkija hipaisee

Vaan mikään ei jää minuun kiinni

Ohi vakaasti päätetyn lukusuunnitelman kiilasi Paula Hawkinsin trilleri Nainen junassa. Se ilmestyi luettavakseni lukupiirin kautta, ja olinkin odottanut tätä innolla. Odotukseni palkittiin: kirja on jännittävä, hyvin kirjoitettu, kevyt ja nopealukuinen. Juuri tätä kaipasin lukijana kahden edellisen järkäleen jälkeen. Se solahti helposti laukkuun, eikä päästänyt otteestaan, joten päädyin lukemaan kirjaa eri tilanteissa, kerran myös seisten odotellessani junaa. 

Kirjan keskiössä on syvässä syrjäytymiskierteessä ja täydeksi alkoholistiksi lipumassa oleva Rachel. Hän ei pysty päästämään irti entisestä miehestään ja tämän vaimosta, Annasta, vaan päätyy vainoamaan heitä tahtomattaan yhä uudelleen. Rachel täyttää oman elämänsä tyhjyyttä tuijottelemalla ja seurailemalla junan ikkunasta tuntemattoman pariskunnan elämää kuvittelemalla heille kaiken sen, jonka itse on menettänyt. Junan ikkunasta Rachel kuitenkin näkee jotakin, joka vetää hänet mukaan vaaralliselle matkalle. Paljon tämän enempää en juonta raaski paljastaa, koska itsekin nautin todella kirjan ennalta-arvaamattomuudesta. Minä jouduin arvailemaan aivan loppuun asti, varsinkin kun kirjan kertojaa oli mainostettu epäluotettavaksi. 

Tarinaa vie eteenpäin minäkertoja. Näkökulma vaihtelee kolmen naisen kesken: Rachelin, Rachelin ex-miehen uuden vaimon Annan ja Rachelin seuraaman pariskunnan naisen, Meghanin. Tarina hahmottuu kuin palapeli näiden naisten kautta. Yhteistä on riippuvuus, hyväksikäyttö ja ontot parisuhteet. Yksi toistuvista aiheista on äitiyden toive, sen jo toteutuminen tai sen menettäminen. Kolme henkilöä paljastuu lopulta yllättävän samankaltaisiksi alun erilaisista asetelmista huolimatta. Nainen junassa on mielestäni ennen kaikkea matka näiden naisten pään sisään. Kirja on synkkä, hieman surullinen ja pelottava, mutta se ei kuitenkaan jättänyt toivottomaksi. Psykologista trilleriä parhaimmillaan!

Kirjan loppuminen herätti minussa pienen tyhjyyden tunteen: mitä nyt luettavaksi? Olen ehkä päätymässä klassikko-uutuus-hömppä-klassikko -sykliin, sillä luulen, ettei minusta ole haastelistaa suorittamaan ja klassikkoja koluamaan ilman tällaisia nautintoja. Seuraavana vuorossa on siis joko Vihan kadut tai Harper Leen klassikko Kuin surmaisi satakielen, jonka jo lainasin kirjastosta. Arvon sen tänään, sillä jotain täytyy pian olla kesken jälleen.