Kirja tahtoo tulla luetuksi, todetaan Umberto Econ Ruusun nimessä. Täytyy kuitenkin sanoa, että juuri tämä kyseinen kirja ei tahtonut tulla luetuksi. Se suoraan sanoen hylki minua. Olen jättänyt kirjan vuosia (vuosikymmeniä) sitten kesken kerran aiemmin ja nyt sen lukeminen kesti ikuisuuden. Kahlasin sen kuitenkin läpi ja nautin vain joistakin kohdista. Koko ajan minulla oli mielessäni ajatus, että tämä on hieno teos, josta pitäisi nauttia. Loppua kohden nautinkin, mutta se ei hyvitä usean sadan sivun työltä tuntuvaa lukukokemusta.

Hieno teos Ruusun nimi on. Keskiaikainen maailma ja luostarimiljöö on upeasti rakennettu. Kirjailija osoittaa tietämyksensä ja taitonsa. Vain harva kirjailija pystyy samaan. Rakkaus historiaan, kieliin, kirjallisuuteen ja tieteisiin lyö kasvoille joka sivulta. 

Eniten sain itse irti teoksesta muutamien käsitteiden kautta: Sana, nimi, merkki, käsite, tarkoite, merkitys ja intohimo kaiken tämän perään. Umberto Eco on semiootikko, joka ei piilottele oppineisuuttaan – eikä intohimoaa merkkien perään. Kirja oli nautittavaa luettavaa jokaiselle, joka on opiskellut semiotiikkaa, oppia merkeistä. Kirjailija on niin omahyväisen oppinut ja latinantaitoinen, että alkaa lukijaa ärsyttämään. Tätä kirjaa en lue nyt kuitenkaan tenttiä varten, vaan haluaisin nauttia ja eläytyä.

Teos on ylimielinen persoonallisuus. Se on oikeastaan liian esimerkillinen ja järisyttävän upeasti rakennettu. Se on luotaantyöntävä ja vaikeasti lähestyttävä. Se sulkee vähemmän oppineen lukijan pois. – Jos muinaiset kristilliset oppirakenteet ja munkkiveljeskuntien riidat eivät kiinnosta, mitäs tartuit minuun. Lukija hyvä! Et ole arvoiseni, se tuntuu sanovan ja sulkeutuu. Kirja tuoksuikin ummehtuneelta, joten mietin, onkohan tätä uskallettu lainata ja avata hetkeen. 

Dekkarina teos ei puhutellut. Se ei ollut erityisen jännittävä, vaikka munkkeja kaatui vastemmalta ja oikealta. Se oli myös aika ennalta-arvattava, sillä tiesin itse pääpaholaisen jo melko alussa. En samaistunut  nuoreen minäkertoja päähenkilöön (tässäkään kirjassa), vaan hän jää yksitasoiseksi kokijaksi. Huomattavasti mielenkiintoisempi on älykäs fransiskaanimunkki William Baskerville, joka on Umberto Econ teoksessa jonkinlainen keskiaikainen vastine Sherlock Holmesille. William ratkoo arvoituksia ja tulkitsee merkkejä siinä määrin, että uskon teoksen toimineen jonkinlaisena innoituksena Da Vinci koodin tarinalle. Vai löydänkö yhtäläisyyksiä vain, koska kummatkin kirjat sijoittuvat niin vahvasti uskonnolliseen kehykseen?    

Myös teoksen äärimiehekäs maailma (voiko luostarimiljööltä odottaa muuta?) ei avautunut. Miksi nainen sai niin pienen osan ja rinnastettiin pelkäksi huonekaluksi, eläimelliseksi intohimon kohteeksi? Lienee tarkoituksenmukaista ja tiedostettua, ettei kirjan ainoalle naiselle semiootikko edes suonut merkkiä, nimeä. Oliko naisella edes sielua keskiaikaisen käsityksen mukaan, joten tarvitseeko hän edes nimeä? Toisaalta päähenkilö kokee juuri tästä surua. Hän ei saa koskaan tietää rakkaansa nimeä. Ehkä siis tämän seikan voi antaa anteeksi. 

Lopuksi haluan jakaa kanssanne modernimpaa kirkkomusiikkia. Cantores Minoreksen esittämä Jaakko Mäntyjärven  CCX.AVI. Upeinta ja taidokkainta kuorolaulantaan ja musiikkia mitä olen pitkiin aikoihin kuullut. Luulen, ettei Umberto Eco eikä hänen pöyhkeä teoksensa pahastuisi. 

https://www.youtube.com/watch?v=trr7YPokFwI