harper%20lee.jpg

Nyt minun täytyy asetella sanani oikein ja varoa ylisanoja kuitenkin antaen tälle teokselle oikeutta. (Kirjoitan tätä hiihtolomalla huonolla puhelimellani, joten suo anteeksi kirjoitusvirheet ja lyhyet lauseet! Muokkaan paremmaksi myöhemmin.) Harva teos on saanut minut itkemään, mutta tämä sen teki. Syvästi humaani teos, joka on ansainnut paikkansa aikamme klassikkona. Se käsittelee rasismia, mutta ei jää vain tähän: se haastaa ymmärtämään väärintekijää hyväksymättä kuitenkaan hänen tekojaan. Kirja on ennen kaikkea tarina oikeudentunnosta ja sen mukaan elämisestä, yhteisöstä ja yksilöstä, joka pohtii kasvuaan osaksi sitä. On asioita, jotka pakottavat yksilön omantuntonsa takia nousemaan omaakin yhteisöään vastaan. 

Teos on myös kasvutarina. Lapsuuden turvallinen koti ja ympäristö laajenevat ja saavat uusia pimeitä sävyjä. Pieni tyttö, Scout, ihmettelee yhteisönsä lukkiutuneita rakenteita - mitä kuuluu hyväksyä ja mitä ei ehdottomasti tule hyväksyä osaksi omaa identiteettiään. Rinnalla on veli, joka on jo lipumassa aikuisten maailmaan.

Kirjan keskushahmo on asianajaja, Scoutin syvästi moraalinen isä, Atticus. Hän kehottaa hyvään, näkee pahoissakin hyvää ja ohjaa lapsiaan olemaan alentumatta vastustamaan pahaa pahoin teoin. Atticus on kuin Raamatun Jeesus, osaksi varmaan koska hänet esitellään tyttären ihailevin silmin. 

Teos on myös hyvin hauska, teräväsanainen ja täynnä huumoria. Se on ihana kuvaus lapsuudesta ja perheestä. Siinä on myös kapinaa ja harvinaista viisautta. Täysi kymppi. Ymmärrän hyvin, miksei Harper Lee kirjoittanut tämän jälkeen. Hän sanoo yhdessä teoksessa niin paljon, että mitä vielä tähän on lisättävää. Silti lukija jää kaipaamaan lisää hänen sanojaan.

Maailma sai ja menetti mahtavan kirjailijan Harper Leessä. Kiitos sanoistasi ja elämästäsi.